Kaurapuuropakko ja hiekkalaatikkokuolema

Terveisiä äitiyden mustasta aukosta! Täällä ollaan, eikä uraa tekemässä. Joka on huono. Vai hyvä? Mene ja tiedä. Vanhemmuus, saati se myyttinen ÄITIYS on tulenarka ja haavoittuvainen aihe, koska se on niin merkittävä ja merkityksellinen juttu. Ja vaikea. Mielestäni vanhemmuus tiivistyy kokemukseen siitä, että tekee parhaansa ja vähän päälle, eikä pääse lähellekään tyydyttävää suoritusta. Ainakaan kaikkia tyydyttävään.

Lapset nimittäin ”tehdään” aina liian aikaisin tai myöhään. Lapsia ei ”tehdä” vaan saadaan. Lapsia tehdäänsaadaan liian köyhänä, liian menestyneenä, liian itsekkäänä, liian keskiluokkaisina, liian toivottuina tai vahingossa. Lapsia on liikaa, liian vähän, liian pieni ikäero, liian suuri ikäero ja ainakin ne on väärän muotoisia ja taatusti tiellä, liian riehakkaita ja ujoja. Liian hienosti tai nukkavierusti puettuja. Liian hienot rattaat, liian kulahtaneet kärryt. Hienot tai hirveät, tiellä ne on ainakin joka paikassa.

Äiti on rupsahtanut ja kyllähän toi meikkaamiseen käytetty aika on suoraan lapselta pois. Äitiyden mustaan aukkoon uppoudutaan säälittävästi ja unohdetaan oma minuus. Äitiydelle ei omistauduta tarpeeksi, vaan harrastellaan tai tehdään uraa itsekkäästi eikä selkeästikään laiteta lasten etua oman edelle.

Päivähoito. Ei edes mennä tähän aiheeseen. Tutkimusten mukaanhan aikaisin päivähoitoon laitetusta/ päässeestä lapsesta tulee sosiaalisesti lahjakas ja älykäs menestyjä sekä stressiherkkä ja kiintymyssuhteeltaan vaurioitunut ihmisraunio. Valitse siitä. Muista kuitenkin, että valitsit niin tai näin, niin äidin uraan tai sen puutteeseen tämä valinta edelleenkin kilpistyy. Iskällehän se ura vaan niinku kuuluu, eikä sitä kukaan kyseenalaista.

Äitiyden (kuviteltujenkin) ristipaineiden tulituksesta on vaikeaa olla välittämättä juuri synnytyssairaalasta kotiutuessaan, mutta kokemuksen karttuessa homma alkaa vähitellen helpottaa. Ja ehkäpä jonain päivänä, tai ainakaan useimpina niistä, ei enää nakkaa kakkaakaan siitä, miten jokainen vanhemmuuden teko ja valinta voidaan nähdä myös siltä epäedulliselta kantilta ja oppii luottamaan omaan tuntumaansa siitä, kuinka jälkikasvun paras toteutetaan.

hiekkalaatikkokuolemaVanhemmuudessa esimerkiksi hiekkalaatikon laidalla notkuminen rinnastuu mielessäni kaurapuuron syömiseen. Molempia harrastetaan päässäni näissä myyttisissä tervehenkisissä kunnon perheissä vähintään kaksi kertaa päivässä vaikka jouluaattona, koska toistuvat rutiinit ovat tärkeitä ja kaurapuuro terveellistä. Ja minun on tietysti myyttisenä äitinä tähän pyrittävä.

Ajatus tästä sisäistämästäni hyvän äitiyden suorittamisesta konkretisoitui, kun kärsin taas eräs aamupäivä hiekkalaatikon kulmalla infernaalisesta tylsyydestä. Päivä kuin tiskirätti, räkä valuu, kosteus laittaa palelemaan ja lapset syö kurahousuissaan hiekkaa kielloista huolimatta. Yritän innostua tuhannennesta kurakahvikupillisesta. Tekisi mieli taas kaivaa älypuhelin taskusta, mutta ei kehtaa, koska korppi tulee. Minuutit eivät kulu ja sormia palelee. Käsillä oli hiekkalaatikkokuolema.

Oletteko muuten huomanneet, että isä hiekkalaatikolla lasten kanssa on ilmiö, joka herättää ihastusta ja kehuja. Siinä ollaan jotenkin tosi hienosti suorittamassa vanhemmuutta. ”Tosi ihana isä-mies, kun noin lastensa kanssa ulkoilee.” Äiti hiekkalaatikolla? Eiiii ihan sama ilmiö.  Koska olette esimerkiksi nähneet Instagram-päivityksen, jossa isä hellän ylpeästi kehuskelee kotona villasukat jalassa ahkeralla puolisollaan #superäiti, kun hän on tämän ulkoilusuoritteen urheasti tehnyt? Ei ainakaan omassa feedissäni ole hirveästi ruuhkaa vastaavalla sisällöllä. Vastaavasti en näkisi, että isän laittama tylsyyttä valittava postaus hiekkalaatikon kulmalta saisi mitenkään hirveästi ymmärrystä osakseen. Vai saisiko? Ehkäpä, enpä ole tähänkään törmännyt.

Äitiyteen tuntuu nivoutuvan sisäsyntyisesti hämmentävän paljon omasta ajattelusta luopumista, uhriutumista ja marttyyrihenkisyyttä. Mitä sitkeämmin kestän ikäviä asioita, sen parempi äiti olen. Miksi kuvittelen vanhemmuuden kilpeni kiillottuvan siitä, että teen jotain sellaista jonka ajatteleminenkin vetää värit mielestäni? Miksi kuvittelen, että esimerkiksi juuri hiekkalaatikolla kuuluu käydä joka päivä? Miksipä en keksisi jotain muuta lasten päivittäisen liikkumisen tarpeen täyttämiseksi – maailma on auki. Eihän samalla pihalla möyriminen päivästä toiseen nyt edes ole kovin kehittävää motorisesti, virikkeellisyydestä nyt puhumattakaan. Jos kaurapuuro on mielestäni yksinkertaisesti niin pahaa, että tulen siitä huonovointiseksi, niin miksi oi miksi yrittäisin syödä sitä? PUURO ON PAHAAAAAAA!!!!! Aaah, kyllä helpotti.

 

perheesta_taaperohaaste
”Katsokaa kameraan, niin äiti ottaa kuvan”

Seuraa Perheestä blogia myös Instagramissa ja Facebookissa!

Taitoja kartuttamassa – Mun Viikko Ekstra

Kirjoitin taannoin Ajantaju-postauksessani Mun Päivä ja Mun Viikko magneettien käyttökelpoisuudesta ajan hahmottamisen opettelussa pienten lasten kanssa.

Suomessa suunnitellut Kokokidin Mun Päivä -magneetit sisältävät 20 kuvaa päivittäisistä rutiineista: peseytymistä, syömistä, leikkiä ja lepoa. Kun tapahtumia aletaan lapsen kanssa miettimään muutenkin kuin käsillä olevan päivän tasolla, Mun Viikko – magneeteilla (viikonpäivät + 18 kuvamagneettia) on hauskaa ja yksinkertaista visualisoida viikko-ohjelma niin, että lapsellakin on mahdollisuus osallistua ohjelman laatimiseen ja hahmottaa viikon tapahtumia.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Kysellessäni kuva-avusteiseen kommunikaatioon perehtyneeltä puheterapeuttiystävältäni näkemyksiä kyseisten magneettien käytöstä, hän totesi viikko- ja päiväohjelmien laatimisen yhdessä lasten kanssa lisäävän lapsen tunnetta ennakoitavuudesta ja helpottavan ajan hahmottamista, mutta myös edistävän kielellistä kehitystä tukiessaan kertomisen mahdollisuuksia. Esimerkiksi Esikoisen kohdalla kertomisen harjoittelu on ajankohtaista hänen helposti kuitatessa kysymykset päivän tapahtumista vastauksella ”en muista”. Päiväohjelman ollessa nähtävillä hänen on helpompi muistutella mieleen päivän tapahtumia ja opetella kertomaan niistä. Kuopus puolestaan harjoittelee sanoja parhaillaan kiinnostavien magneettien avulla.

OLYMPUS DIGITAL CAMERAOn hyvä muistaa, että niin puuduttavalta kuin arkiset rutiinit voivat joskus tuntua, niiden toimiviksi saamiseen kannattaa panostaa, sillä ne luovat lapselle turvallisuuden tunnetta ja helpottavat arkea.

Tämä mielessäni tykyttäen ”hyödynsin” muuten Esikoisen synnyttyä rutiinien luomisen vaikeuteen tuskastuneena keskelle asuntoamme ripustamaani valkotaulua, johon olin piiruntarkasti määritellyt milloin minkäkin toimenpiteen tulisi tapahtua. En sitten koskaan oikein tuntunut pysyvän aikataulussa, koska vatsavaivainen pienokainen ei noudattanut kelloa (YLLÄTYS) tai oikeastaan edes vuorokauden aikoja ja ainoastaan stressaannuin kivitalon verran lisää. Äly hoi, järki älä jätä, oli isoäidilläni tapana sanoa. Mun päivä-magneettien avulla olisi voinut laittaa itsellekin vaivattomalla ja paineettomammalla tavalla nähtäväksi mitä ja missä järjestyksessä päivän aikana tapahtuu noin suunnilleen.

Nyt kahden taaperon taloudessa päivärytmit menevät jo miellyttävästi yksiin ja rutiinit rullaavat. Luojan kiitos. Nykyään käytämme Mun viikko -magneetteja visualisoidessamme viikon aikana tapahtuvia menoja, kuten kerhoa, muskaria, kyläilyreissuja ja leikkitreffejä.

Isompia Mun Päivä – magneetteja käyteään Kuopuksen kanssa esimerkiksi niin, että hän saa valita ennalta valikoiduista toiminnoista mitä toivoo päivän aikana tehtävän ja liittää sen viikko-ohjelmaan käsillä olevan päivän kohdalle. Päivän suunnittelu myös ulkoiluineen, pesuineen ja pukemisineen kuitenkin selvästi kiinnostaa ja rauhoittaakin lapsia, joten taidamme palata myös yksityiskohtaisempaan päivärutiinien hahmotteluun aamuisin.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA
Isot magneetit ovat pienille sormille helppoja käsitellä

Saimme vastikään testiimme Mun Viikko Ekstra – lisäkuvat, jotka laajentavat toimintojen valikoimaa ja tekevät viikko-ohjelman laatimisesta entistä monipuolisempaa. Meille sopivia lisäkuvia olivat erityisesti kirjasto, leikkipuisto, leivonnaisella herkuttelu, erilaiset lisäkuvat ihmisistä (Mummi sai nuorekkaamman kuvan itselleen :D) ja (kirpputori)shoppailu magneetit.

Myös kahvilakäynti ja museo olivat kivoja lisiä tuoden intoa itsellekin lähteä näihinkin paikkoihin enemmän lasten kanssa vaikka kahden. Erityisen tervetulleena ominaisuutena juuri nyt pidän kuitenkin ekstramagneettien kannustustähtiä.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA
Magneetteja käytössä

Pienellä ihmisellä on paljon opeteltavaa, mutta ihan kaiken opetteleminen ei aina ole niin kivaa. Esimerkiksi itsenäinen pukeminen ei kiinnostele Esikoistamme juurikaan maanittelusta huolimatta. Varmaankin useimmat pienten (ainakin uhmaikäisten) ihmisten kanssa elävät tietävät, että jos päivittäiseen ohjelmaan moneen kertaan toteutettavasta toiminnosta kuten pukemisesta tulee tahtojen mittelyn tanner, tuo se päivään tarpeetonta lisästressiä, vääntämistä ja negatiivista ilmapiiriä. Itse saan jo tympivän fiiliksen pelkästään uloslähtemisen ajattelusta, koska sitä ennen tulee käydä tavallisesti järkyttävä pukemisvääntö. Suunnitelmallinen keino taitojen harjoittelun onnistumisten havainnollistamiseen on siis tervetullutta.

OLYMPUS DIGITAL CAMERAMuksuopin ratkaisukeskeinen näkökulma edellä mainittuihin tilanteisiin on tehdä ongelmista harjoiteltavia taitoja. Niinpä pukemisen kiukkua herättävästä pakollisuudesta voikin tehdä viikko-ohjelmaan hetken, joka antaa mahdollisuuden kannustaa ja kehua lasta hänen yrittäessään ja onnistuessaan.

Tärkeintä on muuttaa oma asenteensa pukeutumistilanteeseen. Taito ja sen harjoittelu täytyy myös tietysti muistaa pilkkoa lapsen valmiuksia vastaavalle tasolle, jotta onnistuminen varsinkin harjoittelun alussa on riittävän helppoa. Kyse voi olla esimerkiksi haalarin lahkeiden pukemisesta tai pipon vetämisestä päähän. Tärkeintä on kannustaa ja iloita yrittämisestä sekä tietysti lopulta uuden taidon tai sen osan oppimisesta.

Kannustustähdet ovat oivallinen tapa sitoa uuden taidon harjoittelu viikko-ohjelmaan ja tehdä viikon varrella kertyneet onnistumiset näkyviksi. Illalla voidaan vielä päiväohjelman äärellä kertailla paitsi päivän tapahtumia, myös harjoiteltavaa taitoa: ”Kylläpä puit tänään hienosti ihan itse! Muistatko?”.

Viikko-ohjelmasta lapsen on mahdollista seurata itsekin kuinka tähdet viikon edetessä lisääntyvät ja kun kaikki tähdet on saavutettu voidaan hyvin sujunutta taidon harjoittelua juhlistaa pienesti viikon päätteeksi ennalta sovitulla tavalla. Itsestähuolehtimisen toimintojen ja taitojen harjoittelussa Mun Päivä magneetit tulevatkin jälleen ajankohtaisiksi isommillekin lapsille tarjotessaan mahdollisuuden liittää opeteltavia taitoja viikko-ohjelmaan. Jos vaikka harjoiteltava taito liittyy aamutoimiin, voi päivän kohdalle lisätä niitä toimintoja kuvaavat magneetit, joiden harjoittelussa tarvitaan ekstramotivaatiota ja kiinnittää niiden viereen yhdessä kannustustähti lapsen onnistuessa tai opetellessaan onnistuneesti taitoa.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA
Viikon pukeutumisonnistumisten päätteeksi luvassa on luistelua

Erinomaisen monikäyttöisiä tuotteita siis paitsi lasten niin oman arjen iloksi! Itse kaipaisin vielä mahdollisesti kuvattomia magneetteja, joihin voisi tussata oman symbolin tai kuvan sekä toimivaa säilytysratkaisua magneeteille. Myös suomalaisittain keskeistä toimintoa, eli saunomista kuvaavan magneetin puutuminen hämmästytti. Toki peseytymiskuvia löytyy Mun Päivä – magneeteista useampi, mutta saunavuorolle olisi mukavaa pyhittää oma kuvansa. Mun Päivä magneetit ovat myös melko isoja kooltaan, joten yksityiskohtaisen päivärutiinin laatiminen vaati melkoisesti tilaa jääkaapin ovesta, mutta kuvat ovat miellyttävän näköisiä ja isoina pienenkin lapsen helposti käsiteltävissä ja katseltavissa. Erityisesti Kuopus viihtyy magneetteja kiinnitellen hetken jos toisenkin jääkaapin äärellä. Suunnitelmissa on, että lapset saisivat leikkitilaansa oman  magneettitaulun viikko- ja päiväohjelmien laatimista ja magneeteilla leikkimistä varten.

Mun Päivä, Mun Viikko ja Mun Viikko Ekstra magneettisettejä ja muita ihanuuksia voit tilata Kokokidin verkkokaupasta.

 

Mun Viikko Ekstra saatu blogin kautta

 

 

Ajantaju

Miltä aika tuntuu? Kesällä sain käydä kiinnostavan keskustelun ystäväni kanssa hänen hyvin voimakkaasta suuntavaistostaan ja kokemuksellisesti merkittävästä tarpeestaan hahmottaa oma fyysinen sijaintinsa aina mielessään ikään kuin kartalla suhteessa tiettyihin kiintopisteisiin. Uskoisinpa, että tässä on jotain samaa kuin ajantajussa ja tarpeessa hahmottaa missä kellon ajassa milloinkin mennään, vaikka tiedolla ei juuri silloin olisi relevanttia merkitystä.

ajantaju2

Toimintaterapiassa aikaan ja paikkaan orientoitumisesta puhutaan usein mielenterveyden ja erilaisten neurologisten tilojen yhteydessä. Ajantajun tavoitteellista ja hetkellistä menettämistä edustaa kunnon flow-tilaan pääseminen tai esimerkiksi meditaatio. Hetkellinen ja tarkoituksellinen ajantajun menettäminen on siis miellyttävä ja täysin eri asia kuin esimerkiksi sairauden aiheuttama häiriö orientaatiossa, jonka täytyy olla kokemuksena usein hyvin ahdistava. Käykö teille esimerkiksi joskus niin, että heräätte hyvin syvästä unesta johonkin ulkoiseen tekijään, ettekä meinaa millään saada kiinni siitä missä, miksi ja miten teidän pitäisi olla? Kamala tunne.

ajantaju

Ajatus ajasta heräsi taas kun kelloja siirrettiin talviaikaan. Pelkäämme aina aamuvirkkujen lapsiemme rytmien sotkeentuvan niin, että lopulta päädymme heräämään neljältä aamuyöllä, mutta ihmeen kaupalla rytmit yleensä ovat tasoittuneet hyvin nopeasti perinteiseen kello viiden-kuuden aikoihin ylös rytmiin. Mystistä on kuitenkin, että vaikka laittaisimme lapset nukkumaan seitsemältä tai kymmeneltä illalla, he punkevat ylös kukonlaulun aikaan. Miksi?

Terveyskirjaston artikkelissa Vuorokausirytmi ja unen säätely todetaan, että vuorokauden ajan hahmottamisessa osansa on sisäisellä hermostollisesti säädellyllä systeemillä (sirkadiaaninen järjestelmä) ja homeostaattisella säätelyllä:

 Jotta keskuskellon toiminta olisi täsmällistä, on sen saatava säännöllisesti aikamerkki. Luonto tarjoaa monenlaisia signaaleja, joita sisäinen kello voi tarvitessaan käyttää käyntinsä tahdistamiseen. Aikamerkit voivat tulla myös kehon sisältä. Ulkoisista tahdistajista voimakkain on valon ja pimeän vaihtelu. Päivän ja yön vuorottelu on ihmiselle luontevasti voimakas aikamerkki, jonka perusteella kehon keskuskello voi päivittäin tahdistaa toimintansa. Muita aikamerkkejä sisäiselle keskuskellolle ovat muun muassa yksilön tietoisuus ajasta, säännölliset aterioinnit sekä rutiininomaiset heräämis- ja nukkumaanmenoajat aamulla ja illalla.

Tämä selittää sen, miksi pienenkin vauvan kohdalla toistuvat rutiinit ovat tärkeitä. Ne tuovat paitsi ennakoinnin tunnetta myös antavan lapsen ”keskuskellolle” vihjeen siitä, milloin lapsen on (olisi) aika nukahtaa. Lapsen kyky hahmottaa ajan käsitettä abstraktisti alkaa kehittyä kunnolla ilmeisesti vasta kouluiässä. Miten lapsi tätä ennen hahmottaa aikaa? Pieni lapsihan elää täysin ja täysillä hetkessä. Tulevaisuudessa odottavat asiat täytyy konkretisoida, jotta lapsi kykenee hahmottamaan mistä on kysymys. ”Mummi tulee, kun olet nukkunut kaksi yötä.”

Apuna ajan hahmottamisen opettelussa, rutiineiden ylläpitämisessä ja tulevista asioista puhumisessa voi muuten käyttää esimerkiksi mainioita Mun viikko ja Mun päivä – magneetteja. Meillä Mun päivä – magneetteja on käytetty esikoisen kanssa ja nykyään kaavailtu käytettävän niin, että viikkorutiini on laitettu esikoisen aktiviteetteja ajatellen ja päivän aktiviteetit valitaan kuopuksen kanssa isommista Mun päivä – magneeteista lähinnä keskittyen rutiinien sijaan päiväkohtaisesti kivaan tekemiseen.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Miten vaikeaa tämän totaalisen hetkessä eläjän sielunmaisema onkaan muistaa, kun aikataulu painaa päälle ja pieni tutkimusmatkailija ihastelee hienoja keppejä/ lehtiä/ roskia/ lätäköitä/ lunta/ kiviä/ lintuja, bongailee hyviä kiipeilypaikkoja ja ei vain yksikertaisesti kykene liikkumaan paikasta A paikkaan B, sillä elämä on aivan liian mielenkiintoista ja tutkittavaa riittää.

Kun siinä tuskissaan alkaa vaikeroimaan ja äyskimään, että nyt kuhniminen seis me myöhästymme, mitä se oikeastaan tarkoittaa lapselle? Ja viedäänpä ajatusta hieman pidemmälle: missä me oikeastaan olemme, kun olemme myöhässä?

perheesta_kuvitus2

Noin vuosi sitten Helsingin Sanomien tiedeosiossa oli ajasta Marcus Chown artikkeli, joka teki fysiikasta mitään ymmärtämättömäänkin ihmiseen vaikutuksen mielenkiintoisuudellaan. Artikkelissa todetaan, että ai­ka ei ole si­tä, mi­tä me ku­vit­te­lem­me sen ole­van, se ei liiku eteenpäin tai taaksepäin, mutta on valon nopeuden vuoksi sidoksissa välimatkaan:

And­ro­me­da-ga­lak­si, etäi­sin pal­jain sil­min näh­tä­vis­sä ole­va koh­de, nä­kyy sel­lai­se­na kuin se oli esi-isiem­me pys­ty­ih­mis­ten us­kal­tau­tues­sa en­si ker­ran Af­ri­kan sa­van­neil­le 2,5 mil­joo­naa vuot­ta sit­ten.

It­se asias­sa me eläm­me maail­man­kaik­keu­des­sa, jos­sa on nel­jä ai­ka-ava­ruu­den ulot­tu­vuut­ta. Ku­kin ai­ka-ava­ruu­den nel­jäs­tä ulot­tu­vuu­des­ta on luon­teel­taan ava­ruu­del­li­nen. Se tar­koit­taa, et­tä ai­ka-ava­ruus on kar­tan luon­tei­nen, to­ki ne­li­ulot­tei­sen kar­tan, mut­ta kar­tan kui­ten­kin. Ja ai­van ku­ten New York, Los An­ge­les ja Grand Ca­nyon ovat si­jain­ti­paik­ko­ja maa­pal­lon kar­tal­la, ovat al­ku­rä­jäh­dys, Maan syn­ty ja maail­man­kaik­keu­den lop­pu­mi­nen paik­ko­ja ai­ka-ava­ruu­den ne­li­ulot­tei­sel­la kar­tal­la.

Sa­maan jouk­koon kuu­lu­vat kaik­ki elä­mä­si ta­pah­tu­mat. Tä­mä tar­koit­taa Ein­stei­nin mu­kaan si­tä, et­tä men­nyt, ny­ky­het­ki ja tu­le­va ovat kaik­ki ole­mas­sa sa­ma­nai­kai­ses­ti.

Huh. En varmasti ymmärrä tätä aikaulottuvuusasiaa sinne päinkään, mutta koen tuon viimeisen lauseen hirvittävän lohdullisena ajatuksena. Kaikki olemiseni kokonaisuudesta on nyt, menneisyydessä ja tulevaisuudessa. On jotenkin kovin rauhoittava ajatus, että tuleva, menevä ja oleva ovat saman todellisuuden eri kerroksia.

Mitäpä siis, jos lopettaisin kiirehtimisen ei mihinkään ja varaisin esimerkiksi siirtymisiin enemmän aikaa kohdata pienen ihmisen ihmeitä. Kaikki on tässä.

dsc_0440