Ihan turhat babyshowerit

Ihan totta – selittäkää minulle miksi kulttuurissamme ei ole tapana juhlia äitiyttä tai vauvan odotusta? Miksi vauvajuhlat, mothers-blessingit tai push presentit aiheuttavat tuhahtelua, naureskelua ja suorastaan halveksuntaa? Mikä siinä on niin pöljää, että raskaana olevaa naista ja uutta elämää juhlitaan ja äitiä vähän huomioidaan?

Raskaus ja synnyttäminen, uuden elämän tuottaminen tähän maailmaan venyttää ja repii naisen kehon äärimmilleen ja ei se psyykkisestikään ole se helpoin reissu. Raskaana ollessaan nainen myös herkistyy asioille ihan uudella tavalla – tällä on varmasti evoluutiivisesti ollut vinha tarkoituksensa naisen kyvyssä tarkkailla ja ylläpitää jälkeläisensä hengissä. Tässä tilassa kaikenlainen äidin hemmottelu ja huomioiminen edistävät äidin hyvinvointia ja luovat hyvää fiilistä odottajalle, joka heijastuu suoraan vauvan hyvinvointiin. Mitä hölmöä tai turhaa tässä asiassa on, kertokaa??

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Vauvahan saa ensimmäiset kunnon juhlansa nimiäisten tai ristiäisten muodossa. Kun vauva syntyy myös isä saa usein varpajaiset. Tätä edes harvoin kyseenalaisestaan. Se, että urospuolinen yksilö on osallistunut lisääntymisoperaatioon muutaman sekunnin ajan noin yhdeksän kuukautta sitten, oletettavasti ihan mukavissa merkeissä, on toki juhlimisen arvoinen suoritus. Mitäs sitä äidin panosta juhlimaan. Yhdeksän kuukauden raskaus ja mahdollisesti loppuelämäksi vaurioittava synnytyshän nyt ovat ihan läpihuutojuttuja. Eihän siihen synnytykseen edes kuole nykyään, kuin aniharva (Suomessa), joten mitäpä tuota nyt millään tavalla huomioimaan. Suomessa ennen harrastetun rotinaperinteenkin on annettu lähes kuolla – voi mikä sääli! Nykyään ei ole tavatonta, että synnyttäjän odotetaan vääntävän vauvaa ihastelemaan tulleille pöydän koreaksi – kunhan palaa koiraa ulkoiluttamasta. Ja mitä vähemmän äiti näyttää vastasynnyttäneeltä, sitä onnistuneempi meno.

On päivän selvää, että vauva on synnyttäneen äidin maailman keskipiste ja vanhempien suurin lahja. Sitä en tule koskaan ymmärtämään, että siinä samassa äidistä ja hänen tarpeistaan tulee näkymättömiä. Toki synnyttänyt tekee kaikkensa vauvan hyvinvoinnin eteen, mutta kuka huolehtisi synnyttäneestä? Lisääntyminen on raadollista puuhaa, mutta onko se ihan pakko olla näin raadollista myös sosiaalisesti?

Verta ja maitoa vuotavana, turvonneena, kipeänä, valtavasta hormonimyrskystä sekä univajeesta aivan sekaisin ei välttämättä ole mitenkään halukas heilumaan juhlakaluna (tämän takia on ihan kätevää että ne juhlat pidetään ennen synnytystä), mutta arkisen avun tarjoaminen ja äidin positiivinen huomioinen olisivat tuossa tilassa ainakin omakohtaisen kokemuksen näkökulmasta ihan tervetulleita ja inhimillisiä juttuja, jos vauvajuhlat vaikuttavatkin pöljältä ajatukselta.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Kolmannen raskauden kohdalla olen jo sen verran viisastunut, että jos haluan jotain, en jää odottelemaan josko jotain saisin, vaan järjestän sen itse. Siispä järjestin itselleni taannoin mukavat babyshowerit, olen kasaamassa sairaalakassiin kaikkea ihanaa, jolla hemmotella itseäni ja kokea itseni ihmiseksi heti kun vointi synnytyksen jälkeen sallii. Aion myös viettää huolellisen lapsivuodeajan kaikkien kolmen synnytyksen edestä: antaa aikaa keholle ja mielelle palautua koetusta, antautua maidon nousulle ja imettämisen aloittamiselle, levätä ja nauttia uuden elämän ihmettelystä kaikessa rauhassa – suorastaan pesiä. Ehkäpä ostan itselleni myös push presentin …tai muutaman 😀 Koska olen ne hitto soikoon ansainnut.

Hemmotelkaa ja huomioikaa niitä lähipiirinne odottajia ja äitejä! Teette siinä samassa ison palveluksen myös jälkikasvulle.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Seuraa Perheestä blogia myös Facebookissa ja Instagramissa

 

 

SaveSave

Kolmas lapsi. Miksi?

Miksi toivoa vielä kolmatta, kun on jo saanut kaksi upeaa lasta?

Mistä nyt ylipäätään syntyy toive isosta perheestä. Olen itse ainoa lapsi ja mielestäni ollut varsin tyytyväinen osaani. Olen viihtynyt hyvin paitsi ystävien seurassa myös yksin. Muistan kuitenkin lapsena ajoittain kaivanneeni enemmän porukkaa ja elämää ympärilleni.

Sittemmin äitiydyttyäni en oikeastaan hetkeäkään ajatellut, että en haluaisi lapselleni sisaruksia, joten toive useammasta lapsesta on siis syntynyt todennäköisesti samalla, kun päätös ylipäänsä yrittää lisääntyä. Miehelläni on kolme sisarusta, joten hänelle kolmen lapsen perheen konsepti oli ”normaali”, joskaan hän ei mitään toiveita suoranaisesti tähän suuntaan esittänytkään. Hänen puolellaan sukua perhekoot ovat huomattavasti isompia, kun taas oman sukuni puolelta taas löytyy enemmän yhden lapsen perheitä. En ole kuitenkaan koskaan tietoisesti pitänyt isoa perhettä tavoitteenani, lapsia kun saadaan tavallisesti yksi kerrallaan. Ilmeisesti toive isosta perheestä kuitenkin kyti alitajunnassani.

Kuten olen aikaisemminkin kirjoittanut, äitiyden ristipaineissa on raskasta kahlata, jos antaa liikaa painoarvoa sille, mitä kuvittelee kaikkien muiden ajattelevan. Nykyään lasten saamiseen liittyy myös ympäristöllisiä näkökulmia, jotka tuovat uuden, kovasti viime aikoina keskustelussa painotusta saaneen juonteen lisääntymispohdintoihin.

Kolmatta lasta odotellessani en voi välttyä ristiriitaisilta tuntemuksilta lukiessani keskustelua siitä, että vapaaehtoinen lapsettomuus on yhtäkkiä sankarillinen ekoteko ja vastaavasti lisääntyminen synneistä suurin. Aina päivystävä syyllistyvä äiti ajattelee välittömästi martyyrin kyyneleitä nieleskellen, että ”kiva juttu, pieleen meni tämäkin ja turha yrittää iloita siitä, että on saanut synnyttää tuskalla ja vaivalla uutta elämää tähän tuhoutuvalle pallolle, kiitos ja anteeksi”. Onneksi kuitenkin Antti Rinteen taannoinen aivopieru synnytystalkoisiin osallistumisesta toi vähän vastapainoa tälle ;D Neljäs on sitten isänmaalle ja sitä rataa. Anna_mun_nyt_kaikki_kestää.

Kyllähän tuo ihmissuvun tyrehdyttämisaie ekologisuuden nimissä on vähintään melko linkolalainen näkemys, jossa ilmeisesti mikä vaan ihmiskuntaa harventava katastrofikin on ihan jees. Kenelle tätä elintilaa yritetään säästää, jos hyvinvointiyhteiskunnan seuraavat koulutetut sukupolvet jätetään tekemättä? Eikö juuri heissä voisi olla pelastuksen siemen?

Näkisin myös, että monelle ekologisuus on todellisuudessa sekundaarinen syy valittuun lapsettomuuteen. Jostain alkukantaisesta ydinminästä kumpuava toive lapsesta on niin voimallinen, että kun se iskee, niin kyllä siinä lakoaa jaloinkin ekosoturi, jos edellytykset lapsen saamiselle muutoin ovat olemassa. Päätös lapsettomasta elämästä ei synny ympäristöystävällisyys, vaan aivan jotkut muut asiat edellä, väitän. Pelko pärjäämisestä, epävakaat ajat (koska muuten viimeksi ovat vallinneet ”vakaat” ajat??), heikko tukiverkosto, hyvän puolison puute jne… Toki tällä lapsettomuuden ekologisuutta korostavalla retoriikalla vapaaehtoisesti lapseton henkilö viimein vapautuu vuosikymmeniä vaivanneesta ”itsekkääksi” nimittelystä. Mikä nyt on vähintään hyvä juttu.

Väestöliiton perhetoimintojen johtaja kirjoitti hyvin mielestäni Helsingin Sanomien mielipideosiossa 24.7.2017 Lapseton elämä ei ratkaise maapallon ongelmia:

Ympäristösyistä syntymättä jäävän lapsen hiilijalanjälki täyttyy helposti jollakin muulla tai jonkun muun kulutuksella. Jos lapsia ei hankita, lapsettoman arjen tuoma tila ja vapautuvat resurssit käytetään muihin, usein kulutusta lisääviin toimintoihin, kuten lomamatkailuun kaukokohteisiin. ———- Lapsen elämässään aikaansaama hoiva, ilo, luovuus, innovaatiot ja työ, joilla maailman tilaa pystyttäisiin parantamaan, jäävät toteutumatta. ——– Avainasemassa ovat ihmisten elintavat ja teknologia vauraissa maissa – etenkin energiantuotanto, liikenne, jätteenkäsittely ja ravinto. Ilmaston ylikuumenemista voidaan torjua vain ratkaisemalla niihin liittyvät ongelmat.

Ihmisille kaikkialla tarvitaan myös keinot rajoittaa lapsilukua silloin kun he niin toivovat. Tälläkin hetkellä 214 miljoonalla naisella ei ole ehkäisyä, vaikka he eivät halua lasta.”

Seuraan uteliaana ja ajoittain ymmälläni poikieni vuorovaikutusta, sillä itsehän en ole ainoana lapsena saanut koskaan kokea samaa. Veljesten touhu näyttäytyy suurimman osan aikaa nahisteluna ja kilpailuna, mutta pienten miesten väliset ajoittaiset empatian, tuen ja jaetun ilon hetket saavat sieluni sulamaan. Minusta on syvästi merkittävää ja ihanaa, että pojilla on tässä maailmassa vanhempiensa lisäksi toisensa ja kohta toivottavasti myös yksi sisarus lisää.

Aion tietysti jatkossakin iloita lapsistani ja heidän tuomastaan ilosta ja rakkaudesta, enkä aio potea huonoa omatuntoa planeetan tuhoamisesta tai katumusta lasteni vuoksi – sen sijaan poden sitä esimerkiksi kuluttamistavoistani, ravinnon ympäristövaikutuksista, kierrätyksestä ja näihin pyrin vaikuttamaan. Pyrin myös ohjaamaan lapsiani vastuulliseen, muista välittävään, aktiiviseen kansalaisuuteen, ja toivon, että he pitävät huolta heikommista ja ympäristöstään paremmin kuin heitä edeltävät sukupolvet.

Kolme_karhunpentua
Original: Katja Saario

 

Raskaudesta kertominen

…ei oikein kuulu lempihetkiini.

Uuden ihmisen odottamisesta kertominen on tietysti merkittävä, mutta myös hyvin lataantunut hetki. Jännitän aina hirveästi uutista seuraavia sekunteja, ilmeitä ja sanoja, koska muistan nämä reaktiot mahdollisesti lopun elämääni. Ja koska jännitän niitä, kertomisesta tulee omituista ja kireää ja tämä luultavasti myös johtaa omituisiin reaktioihin.

Hämmästys on kohdallani ollut ehdottomasti määrittävä reaktio kertoessani raskaudesta. Äimistys ja sitä seuraavan ilon sekoitus. Käytännössä hieman sama reaktio kuin itselle tulee tuijottaessaan siihen kriittiseen tikkuun piirtyvää viivaa, joskin oma reaktio tulee myös maustettuna ripauksella kauhua. ”Viiva. Viiva siinä on. Huhhuh. Jee! Apua! Jee! Apua.” Lisääntyminen on toden totta ihmeellistä, iloista ja hämmentävää. Ja pelottavaa.

Alkaessani odottaa esikoistani reilu neljä vuotta sitten olin vastikään saanut ylemmän korkeakoulututkintoni valmiiksi ja virittelin kokopäivätyöni ohella jatko-opintoja. Halusin väitellä ja halusin uran. Enemmän halusin kuitenkin mieheni kanssa lasta ja antaessamme elämälle mahdollisuuden Esikoinen ilmoittelikin tulostaan käytännössä välittömästi (me onnenmyyrät!). Tässä elämänvaiheessa uutista sitten kertoessani kuulijan ensimmäiset sanat olivat usein: ”Oliko se vahinko?” ”No EI!!” En loukkaantunut tästä, ennemminkin se nauratti. Totta oli että en ollut/ ole sitä vauvakuumeilevaa tyyppiä. Olin enemmäkin urakuumeilevaa tyyppiä, joten reaktio oli varsin ymmärrettävä. Esikoisen kohdalla uutista jakaessamme saimme kokea hämmästyksen lisäksi roppakaupalla ihanaa kanssariemua.

Kuopuksen odotus alkoi Esikoisen ollessa vielä varsin vauva, pojillehan tuli lopulta vain vähän alle 1,5 vuotta ikäeroa. Taustalla oli Esikoisen rankka ”koliikki” (eli diagnosoimattoman maito- ja kananmuna-allergisen vauvan 24/7 vatsakivut, huutaminen ja refluksi), josta olimme taistelleen itsemme vastikään jaloillemme joten kuten. Taustalla oli myös terveyteen liittyviä huolia, jotka olivat saaneet itseni tuijottelemaan yön tunteina kylmän pelon kuristaessa sisuskaluja pientä ihmistä ja kohtaamaan sen, kuinka elämä ei todellakaan ole itsestään selvää. Se on hauras ja rajallinen, eikä mitään voi pitää itsestään selvyytenä. Unettomina öinä tuloksia odottaessani mietin mikä elämässä on oikeasti tärkeää ja päätin, että jos tästä selvitään, toivon Esikoiselle sisarusta heti kun se on mahdollista. Luojan kiitos huolet osoittautuivat sillä kertaa turhiksi ja velipoika ilmoittelikin tulostaan varsin säntillisesti heti mahdollisuuden saadessaan (mitä lottovoittajia – tiedostan). Uutta vauvauutista jaettassa reaktiot olivat taas ymmärrettävän hämmästyneitä pienen ikäeron vuoksi.

Nyt lasten pienen ikäeron tuoman pikkulapsivaiheen haastavuuden ja kahden lapsen allergiataipaleen alkaessa tasaantua oireiden pysyessä hallinnassa ruokavaliohoidolla, tilanne on ikään kuin taistelun jälkeen. Hengissä ollaan, vaikka ihan vammoitta ei olla selvitty. Vuodet ovat olleet raskaita ja turhauttavia, ottaneet omansa niin henkisesti kuin fyysisesti, mutta me kestimme. Ja elämä ja sen halu on siitä metka homma, että sitä ei helpolla nujerreta. Uusi toivo alkaa viritä ja vauvan tuoma ilo ja rakkaus alkaa painaa enemmän vaakakupissa, kuin pelko uudesta tulevasta mahdollisesta, joskin todennäköisestä allergiataistelusta ja entistä rankemmasta arjesta. Ainakin kokemus on puolellamme ja vähintään valvottavaan vauvaan osaamme jo varautua niin henkisesti, kuin käytännössäkin. Edelleen ajattelen, että (ei-henkeäuhkaava) allergia on laajassa mittakaavassa oikeasti mitätön murhe, vaikka todellista kärsimystä aiheuttaakin. Elämään nyt vaan kuuluu kaikenlaisia sävyjä, niin se menee.

Nyt kolmannen raskauden kohdalla kertoessamme perhelukumme kasvavan, olenkin jo itse lisännyt uutisen perään välittömän toteamuksen – ”no ihan pimeitähän me ollaan, heh heh.” Helpottaa noin niinku kaikkien oloa, kun sen sanoo heti ääneen sen kuulijan ”MITÄ??!!”-reaktion jälkeen.

Kyllä vain. Taas mennään! ❤

Ultra_Perheesta_blogi2
Pienokaisen voiton merkki