Poikkeustiloja

Kuopus syö keinutuolissa rusinoita ja kipristelee paljaita varpaitaan. Televisiossa tyynesti esiintyvä pääministeri julistaa poikkeustilan, luetteloi selviöinä pidettyjä yksilön vapauksia pois ja hoitohenkilökunnasta tulee hetkessä valtion omaisuutta.

Pieni ja näkymätön tulee ja laittaa valtiot yksi toisensa jälkeen viikoissa polvilleen.

Tilanne, johon lähiviikkojen aikana on imeydytty on jotenkin niin älytön, että on vaikeaa tavoittaa, mitä tällaisessa tilanteessa ylipäänsä tuntee. Kaikki on toisaalta juuri nyt ihan okei; terveitä ollaan ja hyllyssä on jotain ruokaa. Kuitenkin aavistus siitä, että iso aalto on tulossa ja sen tuho voi potentiaalisesti olla valtava saa aikaan tunteen, kuin rantaviiva pakenisi jalkojen alta. Vielä ei henkilökohtaisesti ole varsinaisesti syytä tuntea dramaattisesti mitään muuta kuin odotusta.

Näky autiossa ostoskeskuksessa on vähintäänkin apea. Suljettuja liikkeitä ja ravintoloita, joiden seinässä on käsin kyhättyjä lappuja, joissa kehoitetaan pitämään itsestä huolta. Teen viiden hengen viikon ruokaostoksia ja häpeän ruoan määrää ostoskärryissä. Välttelen kanssaihmisten katseita kaupassa, koska pelokkaiden katseiden kohtaaminen inhottaa.

Kevät näyttää, että käytännössä mitä vain voi tapahtua ja kaikki minkä tiesimme voi osoittautua vääräksi. Luonto näyttää, että vaikka ihminen on orjuuttanut ympäristöään piittaamatta seurauksista, luonto on vahvempi. Ihminen on vain osa eliökuntaa ja biologisia koodeja, joihin päässyt häiriötekijä on nyt päättänyt tappaa miljoonia. Tiedotus on koko ajan askeleen jäljessä. Järjestelmä on sekaisin ja virus on auttamatta sitä nopeampi.

Kodin sisällä elämä jatkuu. Syödään nakkikeittoa ja näkkileipää, katsotaan Pikkukakkosta Areenasta ja ripustaudutaan rutiineihin.

Elämä on jäälautalle rakennettu hökkeli, jota yritetään varjella huivi kasvoilla ja hanskat kädessä. Kasvosuojat ja käsidesi ovat loppu joka paikasta. Sosiaaliset askelmerkit ovat sekaisin ja yhtäkkiä sekä tuntemattomat että ystävät muuttuvat hengenvaarallisiksi, kuten itsekin.

Kaikki ovat hieman neuvottomia. Pelko velloo vatsanpohjassa ja yritys peittää sitä lamaannuttaa. Mitä tällaisessa tilanteessa kuuluisi tuntea? Pyrkimys hetkeen juurtuneesta läsnäolosta muuttuu tunteiden välttämiseksi, ja koska pelon kääriminen kelmuun ja painaminen pois mielestä vie niin paljon resursseja, kohta mikään ei tunnu enää miltään.

Viikot vierivät.

Aurinko paistaa.

Päivä päivältä ja vastoin kaikkia mallinnuksia, tilanne alkaa helpottaa. Toimenpiteet purevat ja tautitapaukset alkavat vähentyä siinä määrin, että sekin tuntuu jopa vaikealta uskoa. Vallitsee hieman unenomainen tunnelma, jossa jokin on muuttunut, mutta on vaikeaa sanoa mikä. Liikkumisen rajoitukset puretaan, poikkeustilasta siirrytään uuteen normaaliin. Näytelmän katharsis jää tulematta, koska virus on todennäköisesti kuitenkin tullut jäädäkseen.Kaikkia väsyttää huolissaan oleminen.

Kasvosuojia ja käsidesiä alkaa saamaan taas kaupasta. Ihmiset kehtaavat jälleen valittaa ja pahastua joutavuuksista. Kesä vyöryy maahan. Koittaa väliaika, varovainen voitonriemu. Ihmiset haluavat nauttia elämästä ja helteestä, syödä vesimelonia varpaat hiekassa niin, että mehu valuu pitkin vatsaa, eikä kukaan halua ajatella sairaala-alueelle maan alle perustettuja synkeitä kenttäsairaaloita tai ilmastonmuutosta, joka polttaa Siperiaa viruksen riehuessa maailmalla edelleen. Ihana kesä!

Heinäkuussa sataa ja illuusio kesäparatiisista alkaa rakoilla. Matkamuistoliikkeessä myydään pieniä kasvomaskeja, joiden kankaaseen on painettu cowboyn kuvia. Myyjä lohduttaa muovisen pleksin takaa tarmokkaasti keraamisen magneetin vahingossa pudottanutta lasta ”ei se mitään, sellaista sattuu, jatka matkaasi vain”.

Jäätelön syömisen taustalla väreilee ajatus: kenties keväinen olikin vasta ensimmäinen näytös. Kenties näytös, jossa asioita tapahtui ja ei tapahtunut osoitti tapamme selvitä, vaikka pääministerin puhuessa silmissään häivähtäisi jälleen ennakoiva suru.

—-