Univaje on ihan perheestä.
Miksi uni tuppaa olemaan useissa perheissä kortilla pikkulapsi vaiheessa? Syitähän on monia:
- Itkevä vauva
- Levottomasti nukkuva ja usein heräilevä taapero
- Sairastava lapsi
- Joku vika omassa kropassa, flunssa, epämukavuus tai kipu esim. raskauden aikana
- Haukkuva koira
- Stressi, yliväsymys, univaikeudet
- Kiinnostava televisio-ohjelma
- Vähemmän kiinnostava televisio-ohjelma
- Hyvä kirja
- Sosiaalisessa mediassa notkuminen
- Blogin kirjoittaminen
- Pinnalla juuri nyt: ennen aamuviittä ylös jaagaava nuori mies, jota ei saa mikään valta maailmassa taintumaan enää unille
Muutamana viime vuonna valvomisen syyt löytyivät listan alkupuolelta ja niihin ei juurikaan voinut vaikuttaa. Meno oli niin univajeista, että väsymys oksetti fyysisesti, päässä siritti, näkökenttä kapeni ja pata oli monella tasolla sen verran jumissa, että epäilen sen aiheuttaneen pysyviä fyysisiä vaurioita aivokudokseeni henkisistä puhumattakaan. Niistä ajoista en kirjoittele vauvakirjoihin tai aio edes enää muistella pahemmin. Kuten en nytkään – siispä tähän päivään!
Nykyään tilanne on suurimman osan aikaa luojaparatkoonjakiitoselämä se, että väsymys on suurimmaksi osaksi itse aiheutettua ja syypäät löytyvät suurimmaksi osaksi listan loppupuolelta. Tosin viimeisten viikkojen ajan homma on jälleen lipsunut katkonaisten ja kesken jääneiden unien puolelle sekä Esikoisen että Kuopuksen alettua jälleen nukkua huonosti. Kuopuksen unet ovat sekoittuneet yrityksistä palautella viljoja ruokavalioon – suolisto on ollut tästä eri mieltä. Computer says no. Esikoisen spesialiteetti puolestaan on ollut herätä aamuyöstä (4-5 aikaan YÖLLÄ) ja aloittaa aivoihin porautuva tauoton jankuttaminen ”Minä heräsin, noustaan ylös” ja olla rahoittumatta takaisin unille millään tempulla. Verratonta. 
Tervana suonissa virtaavan ja pinnaa kiristävän väsymyksen vähentäminen tapahtuisi yksinkertaisesti menemällä riittävän aikaisin nukkumaan, eli käytännössä samaan aikaan poikien kanssa, kahdeksalta. Miten se voi olla niin vaikeaa?? Kysymys on tietysti siitä omasta ajasta. Se jumalainen hetki, kun nämä pienet aarteiden aarteet nukahtavat. Se ainoa ohikiitävä hetki vuorokaudesta, kun kukaan ei tarvitse tai vaadi sinulta mitään. Se tuntuu _ihanalta_. Siitä hetkestä on todella, todella vaikeaa luopua. Ja sitä hetkeä tahtoo niin mielellään venyttää..
Toimintaterapian perusteesi on: levon, vapaa-ajan (leikin) ja tuottavan toiminnan (työn) välillä on vallittava tasapaino, muuten ei hyvä heilu. Pienten lasten kanssa kotona jäärätessä välillä tuntuu siltä, että työn ja levon väliin jää vain se häviävän pieni kaistale vapaa-aikaa, jota omaksi ajaksi nimitetään lasten ja oman nukkumaanmenon välissä. Tämän vapaa-aika kaistaleen venyttäminen syö aikaa levolta ja soppa on valmis. Itseasiassa sen lepo-osionkin täyttäminen on monella haastavaa unien keskeytyen lasten heräillessä useaan otteeseen, mikä heikentää unen palauttavaa vaikutusta huomattavasti.
Tässä on nyt muutama perspektiivin tarkistusta vaativa seikka. Ensinnäkin, ajan viettäminen omien lasten kanssa ei ole työtä. Lasten tarpeista huolehtiminen: Tuottavaa ja arvokasta toimintaa? Ehdottomasti. Työtä? Ei. Kuitenkin kotiäitiyteen ajautuu suhtautumaan kuten työhön ja tässä on se ongelma. Tämä ”työ” ei tekemällä lopu, joten siihen täytyy asennoitua uudestaan. Kun ajattelee olevansa töissä jatkuvasti, niin onko se ihme tai mikään, että alkaa ryydyttämään?
Jos sisäinen sirpaselänteesi nyt heräsi ja haluat kivittää minut hengiltä, niin vedä henkeä. Tämähän nyt on oikeastaan puhtaasti semantiikkaa, eli riippuu siitä mitä työllä tai tuottavalla toiminnalla halutaan tarkoittaa. Itselle työ merkitsee toimintaa, josta maksetaan palkkaa. En tietenkään halua väheksyä lasten hoitamista kotona, edustanhan itsekin tätä valintaa. Lasten tarpeista 24/7 huolehtiminenhan on psyykkisesti ainakin itselleni huomattavasti työssä käymistä raskaampaa, koska tässä ei työyhteisöä, kahvitaukoja, lounastaukoja, virkistyspäiviä, lomapäiviä, palkankorotuksia, uralla etenemistä tai palautekeskusteluja ole tukena. ”Työn” vaatimuksien noustessa kohtuuttomiksi ei voi vedota liittoon tai uhkailla lakoilla, edes uupuminen ei kiinnosta ketään, koska sairaslomaa ei ole. Haluan tällä nyt korostaa sitä, että täytyy keskittyä siihen asenteeseen, jolla aikaa lasten kanssa viettää ja yrittää tehdä siitä arjesta hauskempaa myös itselle eli hellittää suorittamista. Tässä hommassa ei tarvita kunnianhimoa, vaan lämmintä läsnäoloa, joka ei totta vieköön onnistu verenmaku suussa suorittaen, eikä univajeessa rämpien.
Toinen huomion arvoinen mietinnän paikka: kuinka virkistävää vapaa-aika, josta luopuminen on vaikeaa loppujen lopuksi on? Päivän rutiinien jyräämisen, huhkimisen, kotitöiden, kaaoksen, kiukuttelujen, hermojen venyttämisen, nahistelujen, uhmaamisen, pesemisen, loskassa ja kurassa möyrimisen jälkeen sitä tuppaa olemaan niin ryytynyt, että helposti jää jumittamaan jonkun typerän ja tyhjänpäiväisen ohjelman äärelle, josta tulee lähinnä turhautunut ja tyhmä olo, tai lääräämään päämäärättömästi somea ärsykevilinän saadessa aivot kaikkea muuta kuin rauhoittumaan. Joku tekee töitä tai opiskelee, oma koukutukseni on blogien kirjoittaminen. Tämänkaltainen toiminta on tietysti sopivissa määrin ok, jos toiminta on aidosti ja oikeasti mielekästä, mutta ei toimi palauttavana ja virkistävänä venyessään liian pitkäksi, eli syödessään sitä parasta laatuaikaa unta.
Nyt se uni ennen kaikkea. Ei tekosyitä.
Seuraa Perheestä blogia myös Instagramissa ja Facebookissa!
Taaperon tai muutaman vanhemmat tietävät, kuinka paljon pieni ihminen voikaan saada aikaan esimerkiksi vanhemman yhden vessakäynnin aikana. Suihkussa ovi auki käydessään voi vain yrittää päätellä äänistä, täytyykö seuraavaksi tilata ambulanssi vai huoltomies.
Hieman alle 1,5-vuoden ikäerolla maailmaan saatettu veljesparimme on ehtinyt jonkin tovin viettää taaperovaihessa samaan aikaan. Ei ehkä kaikista leppoisin vaihe tässä vanhemmuuden taipaleella. Seikkailunhaluisen luonteen omaavalla Kuopuksella oli kiire velipojan perään, joten hän päätti lähteä kävelemään siinä reippaassa yhdeksän kuukauden iässä. Kuopuksen vauvavaihetta seuranneen kahden jalat alleen saaneen, ei niin korkealle tasolle edenneen ymmärryksen sekä olemattoman itsesuojeluvaiston ja itsehillinnän omaavan kaverin perässä juokseminen on kyllä ollut kasvattava kokemus. Kaikki kunnia kaksosten vanhemmille, ei voi muuta sanoa. Kolmosten vanhemmille minulla ei ole enää mitään sanottavaa. Hattu päästä.
Niin mitä sen vessakäynnin aikana ehtiikään tekemään? Kiipeämään erinäisiin hengenvaarallisiin paikkoihin. Läpsimään veljeään. Pöllimään äidin puhelimen ja räväämään sitä. Piilottamaan äidin puhelimen. Purkamaan lähtövalmiuteen pakatun äidin kassin lattialle. Riisumaan vastavaihdetun vaipan ja pissaamaan lattialle. Levittämään pukemisvalmiiksi kerätyt ulkovaatteet ympäri asuntoa. Nappaamaan salakavalasti lieden levyn päälle. Repimään muutaman kirjastonkirjan lunastuskuntoon. Puremaan veljeään. Kiipeämään keittiönpöydälle ja repimään talouspaperin rullasta. Kakkaamaan kestovaippaan, riisumaan sen ja hillumaan kakkabebasillaan ympäri kämppää. Penkomaan olohuoneen laatikoita. Penkomaan keittiön laatikoita. Repimään vasta viikattuja vaatteita vaatekaapista. Tyhjentämään kirjahyllyä. Roikkumaan kaihtimissa. Piirtämään seinään. Repimään petivaatteet pedatusta vuoteesta. Hakkaamaan ovea ja huutamaan verisesti jokaisen vessassa vietetyn sekuntin ajan oven toisella puolella… jne. Näistä viimeinen on itseasiassa turvallisin vaihtoehto. Kuten kaikki tietävät hiljaisuus on pahin. Silloin tietää olevansa jo myöhässä ja pahasti.
Ystävänpäivään kuuluu tietysti yhdessä herkuttelu. Kulhon muotoon saatetut ruokalajit ovat nyt jotenkin muotia, jos olen oikein ymmärtänyt, joten tässä ystävänpäiväksi helppo, terveellinen ja näyttävä ystävänpäivän välipala tai jälkiruoka: jaettava marjasmoothiekulho.
