Muuttamisen sietämätön keveys

Järjestelmällisin muutto ikinä. Hirvein muutto ikinä. Paras muutto ikinä. Riippuu hetkestä, miten tätä nyt kuvailee. Ainakin tämä on pisin muutto ikinä.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA
Liikaa astioita. Aivan liikaa.

Nykyinen asumisratkaisumme oli väliaikainen ja tiesimmekin sen jo heti muuttaessamme Kalasatamaan edellisen asunnon sisäilmaongelmia karkuun. Reilu kuukausi sitten löysimme hinta-laatusuhteeltaan ja sijainniltaan miellyttävän pitkäaikaisemman vuokra-asunnon Itä-Helsingin kupeesta. Se tiesi siis vain yhtä asiaa: muuttamisen riemua.

OLYMPUS DIGITAL CAMERAMuuttamisessa on parasta

  1. Tulee siivottua kunnolla
  2. Suhde tavaraan muuttuu järkevämmäksi: tulee karsittua turhaa tavaraa ja kun muuttaa riittävän usein, ei tule haalittuakaan sitä tavaraa niin innokkaasti
  3. Mahdollisuudet uusiin tuttavuuksiin lisääntyvät

Muuttamisessa on pahinta

  1. Pakkaaminen
  2. Roudaaminen
  3. Purkaminen

Totta puhuen, muuttamisessa pahinta on hyvien asioiden taakseen jättäminen.

dsc_3352Olemme muuttaneet viimeisten vuosien melko runsaasti. Tai no runsaasti. Ensin miehen kanssa Keski-Suomeen opiskelujen vuoksi, sieltä Helsinkiin ja perhekoon kasvaessa olemme vaihdelleet asumuksesta toiseen nyt vuoden välein. Länsi-Pasilassa ennen Kalasatamaan muuttoa asuessamme Esikoisesta tuli isoveli Kuopuksen syntyessä ja meistä kahden lapsen vanhempia. Länsi-Pasila-aikojen muistoa tahraavat sisäilmaongelmat ja jatkuva sairastelu, mutta niistä viis sillä saimme tältä reissulta elämäämme seinänaapureiksemme sattuneen ihanan ystäväperheen ja siitä olen ikuisesti kiitollinen. Siitä tuli siis varsin tarkoituksellinen poikkeama Keskuspuiston laidalle. Mutta ei ollut helppoa lähteä heidän naapuristaan. Pikkulapsi vaiheessa on sanattoman hienoa asua aivan luottamiensa ihmisten vieressä.

dsc_3326Kalasatamaan muutto tuntui jännittävältä ja oli innostavaa päästä uuden äärelle.  Kalasataman keskeneräisyys, rakennusmelu ja -pöly ja palvelujen puuttuminen eivät niinkään puhuneet alueen puolesta, mutta kesä 2016 jää mieleen monesta ihanasta asiasta, eikä vähiten siitä että betonilaatalta Mustikkamaalle auennut siltayhteys tuntui suorastaan taivaalliselta. Viime talvi oli pitkä, mutta kesä oli kyllä aivan huikea. Isoisän silta, Mustikkamaa, Korkeasaaren läheisyys, viehättävän jännittävä teollinen henki ja pakahduttavan upeat auringonlaskut olivat Kalasataman parasta antia.

dsc_3142Vuosikorttia Korkeasaareen käytettiin ahkerasti, lenkkipolkuja kulutettiin ja ystävien kanssa käytiin Mustikkamaan rannalla uimassa. Oli myös mieleenpainuva elämys katsella Flow-festivaalien päälavalle omalta sohvalta 😀 Suvilahden kupeessa asuminen toi miellyttävän eloisan tunteen siitä, että on osa kaupungin tapahtumia ja että kaupungissa tosiaan tapahtuu jatkuvasti kaikenlaista mielenkiintoista, vaikka vain murto-osaan tapahtumista tuli mentyä. Meluhaittoja tai järjestyshäiriöitä festareista oli tasan nolla.

dsc_3015Nyt lähdetään taas meille uuden äärelle alueelle, jolta löytyvät hyvät palvelut, ulkoilumahdollisuudet, liikenneyhteydet ja ilmeisen aktiivista asukastoimintaa. Lisäneliöitä ei ole kuitenkaan edelleenkään huimasti tiedossa, sillä priorisoimme talon iän ja sijainnin tilan edelle. Uuteen, tilavaan ja riittävän kaupungissa olevaan ratkaisuun ei tässä elämäntilanteessa ole varaa, on siis elettävä pienesti.

Ennen uusiin kuvioihin perehtymistä täytyy tosin selvitä muutosta. Tällä kertaa muutto tehdään pitkän kaavan kautta, sillä asunnon luovutuksen ja uuden asunnon avaimien haltuun saamisen väliin jää käytännölliset 12 tuntia kodittomuutta. Omaisuus on siis roudattava ensin varastoon, josta uuteen asuntoon. Ajatus varaston käytämisestä muutossa tuntui ensin älyttömältä (koska se ei ollut minun ;D), mutta hetken mietittyäni se alkoi tuntua itse asiassa hyvältä.

Toisaalta varaston kautta muuttaminen on kuin repisi laastaria hyyyyyyyvin hitaasti, mutta toisaalta ja ennen kaikkea se tuo muuttoon joustavuutta. Flunssan ja vatsatautien kaataessa ympäriltä väkeä varsin reippaaseen tahtiin, sitä pienten lasten kanssa sairasteluun tottuneena alkaa alitajuisesti vain odottaa vuoroaan. Jos ja kun Mr. Murphy on hereillä, on enemmän kuin todennäköistä, että homma lentää tuulettimeen juuri muuttopäivän alla tai viimeistään muuttopäivänä. Meillä on nimittäin paitsi muutettu niin muun muassa myös synnytetty viime vuosina reippaassa flunssassa ja näihin projekteihin just ei kaipaisi lisähaastetta. Mutta niistäkin on selvitty. Noro on kyllä rasti, joka ei anna armoa. Siksipä ajatus siitä, että muuttaminen ei ole yhden vuorokauden varassa alkoi lämmittämään mieltä paineita lieventävänä keinona.

Tätä kirjoittaessa prosessi on puolessa välissä. Kaikki toistaiseksi vielä terveen kirjoissa. Paperit on arkistoitu, pyykit pesty vuodevaatteita myöden, tavarat käyty läpi ja pyritty jälleen karsimaan turhia pois ja kierrätykseen. Nyt kaikki kamat on vihdoin pakattu varastoon ja olemme Ukkilassa viettämässä koditonta hetkeä. Nähtäväksi jää miten tavaroiden purkaminen sujuu poikien kanssa – pakkaamisen riemu oli nimittäin omalla tasollaan kahden taaperon toimiessa apumiehinä muuttohämmennyksen vallassa. Mutta tässäkin asiassa varasto tuo joustavuutta. Kaikkia kamoja ei ole pakko rysäyttää sisään samana päivänä, vaan senkin voi tehdä vaiheittain.

Seuraa Perheestä blogia myös Facebookissa ja Instagramissa!

OLYMPUS DIGITAL CAMERA
Ruutuaika suositukset paukkuvat Palomies Samin kavereineen hoitaessa lastenvahtivuoroa

Pikkukakkosrakkaus

(…Luetteko tekin tuon otsikon Pikkukakkosraskaus?)

Miten voikaan lastenohjelmakonsepti olla niin nostalginen, laadukas, arkeen iloa tuova ja nykyisessä elämäntilanteessa myös yksinkertaisesti hyödyllinen! Aamulla kun silmäluomia raastetaan auki viiden-kuuden pintaan, alkaa laskuri päässä raksuttaa. Mitä lähemmäs kello 6:50 unet ja aamu etenevät, sitä voittoisampi fiilis. Totta puhuen, lapset eivät aamun Pikku Kakkos-momentumia kaipaa läheskään niin paljon kuin äitinsä.

Yksinkertaisesti rakastan sitä ohjelmaa. Rakastan Lasten Areenaa, josta Pikku Kakkosen voi laittaa pyörimään kellon ajasta riippumatta. (Tiesitkö muuten, että Lasten Areenasta löytyy myös kuunnelmia, satuja, loruja ja musiikkia?) Rakastan ohjelman verkkosivuja ja mobiilisovelluksia, kuten Nuottiniitty. Rakastan Tampereella asuvaa hyvää ystävääni, jonka jälkikasvun kanssa mennä Pikku Kakkosen leikkipuistoon. Rakastan tuota Camilla Mickwitzin logoa, jossa satuolennot muodostavat numeron kaksi.

Pikku Kakkonen logo wp.jpg
Camilla Mickwitz – Yleisradio

Kukapa 80-luvun lapsi ei muistaisi traumaattisen jännittävää ”varokaa heikkoja jäitä”-opetusvideota? Rölli oli varmaan oman lapsuuteni isoin suosikki ja Röllejä toivoisinkin kovasti näytettävän uudestaan. Muutamia löytämiäni Rölli-kuunnelmia meillä kulutetaan kyllä  ja niistä lapset pitävät kovasti musiikkeineen. Myös Ransu, Pelle Hermanni ja Nukkumatti herättävät lämpimän nostalgisia läikähdyksiä. Täytyykin fiilistellä poikien kanssa Elävästä arkistosta näitä vanhoja suosikkeja ja katsoa miten ne uppoavat.

Juuri nyt näytettävistä ohjelmista lapset pitävät erityisesti Ryhmä Hausta ja Ellasta ja Aleksista. Viimeaikaisesta ohjelmatarjonnasta omaksi ylivoimaiseksi suosikikseni nousee mainio konserttikiertuetaltiointi Musarullaa, joka onneksi on katsottavissa Yle Areenasta vielä. Kotiäitivertaisverkkonaapurini juuri hehkutti, kuinka nerokas ohjelma Taavi Tiikeri onkaan. Siinä opetellaan hyviä tapoja tai taitoja, edetään hitaasti ja toistetaan asioita useaan kertaan monella eri tavalla. Kukahan tekisi vastaavan ohjelman aikuisille? Ohjelman lopuksi laulettaisiin ”Tervehtiminen ja kiitoksen sanominen kuuluu yleisiin käytöstapoihin”. Ei ole nimittäin iskostunut ihan jokaiseen keski-ikäiseen päähänkään tuo.

Tänä vuonna Pikku Kakkoselle on näemmä myönnetty keväällä lastenkirjallisuuden Onnimanni-palkinto tarinankerrontaperinteen ja lastenkirjallisuuden nostamisesta sekä vastikään Parisuhdeteko-tunnustus, joka ”myönnetään yhteiskunnallisesti merkittävälle teolle, joka edistää hyvinvointia parisuhteissa”. Ei ole siis turha ohjelma tämä!

Katsokaa nyt tätä! Eihän tästä voi muuta kuin tulla hyvälle tuulelle 🙂 http://areena.yle.fi/lapset/1-2450991/s/1-2417343#autoplay 

Kiitos Yle!

Ruudun takaa

Omaan hyvin lämpimän ja kiinteän suhteen sosiaaliseen mediaan, tämä lienee parasta todeta heti alkuun. Sosiaalisen median kanavien kautta löydän paljon iloa ihmisistä, ideoita ja väitän joskus myös hyödyllistä informaatiota elämääni. Ylenpalttinen minkä tahansa ruudun äärellä notkuminen on kuitenkin luonnollisesti huono homma paitsi oman kupolin ennenkaikkea sen lapsilta syömän ajan vuoksi. Ja Helsingin kaupungin viestintäosaston edustajat voivat asentaa sokan paikalleen – kirjoitan tätä parhaillaan lasten katsoessa Pikkukakkosta, joten kukaan ei juuri nyt roiku kattokruunussa tai pahoinpitele ketään.

Kohtuudella kaikkea, sano. Henkilökohtaisesti someroikkumista tulee harrastettua ihan liikaa, tämänkin voin myöntää ihan rehellisesti. Kahden blogin kirjoittajana ja niiden somekanavien hallinnoijana olisi aika paksua väittää, että ruutua ei tule tuijoteltua päivän aikana. Tarkoituksellisen sisällön tuottamisen lisäksi, myös sen joutavan selailun imu on niin koukuttava, että sillä tekee mieli piristää arkea tämän tästä. Asiaan on siis syytä kiinnittää huomiota.

Olen lasten kanssa 24/7. Pienten lasten vanhemmat tietävät, että pelkästään yksin vessassa käymisestä on turhaa haaveilla. Blogin kirjoittainen on tällä hetkellä ainoa ja sitäkin rakkaampi uusi harrastukseni, joka on vain minulle. Se on mielekästä, tuo iloa ja intoa päivää. Muutoin kaikki kauppareissut, liikunnat, kirjastokäynnit yms. virkistäytyminen tehdään lasten kanssa yhdessä. (Niputinko juuri kaupassa käynnin virkistäytymisen alle? #elämysmatkalleprismaan) Väittäisin, että lapseni saavat melko paljon äitiaikaa vuorokaudessa. Laskennallista aikaa tärkeämpää on luonnollisesti tämän ajan laatu. Ja laatu laskee jos äidillä kuivuu ikenet. Mielekäs harrastus tekee äidistä mukavampaa ja läsnäolevampaa seuraa ja jos tämä harrastus sattuu edellyttämään ruudun tuijottelua, niin en näkisi tätä nyt niin katastrofaalisena juttuna digitaalisuutta painottavana aikana. Nyt onkin olennaista puntaroida se kultainen keskitie tähän äidin ruutuaikaan.

Project Mamassa tänään julkaistussa kirjoituksessa Se parempi korppikampanja, oli ihanan positiivinen linkkilista siitä mitkä kaikki asiat ovatkaan hyvin lapsiperheiden nykytilassa ja muutamia toimia älylaitteiden eksessiivisen käytön haittojen havaitsemiseen ja ehkäisemiseen. Esimerkiksi Kolmannen sektorin Yksi elämä – terveyshankkeeseen liittyvän Neuvokas perhe sivuston blogista löytyy kirjoitus #ruudutonpäivä, jossa on havaintoja siitä kuinka älylaitteiden käyttäminen on jo lähes välttämättömyyden tasolla arkipäivässä. Ruuduttoman päivän aikana tekemättä jääneet tehtävät siirtyivät toiselle päivälle ja ruuduttomuuden vuoksi välistä jäi esimerkiksi videopuhelu lasten mummolle. Tämä kertoo mielestäni hyvin siitä kuinka ruudun äärellä tapahtuu myös paljon hyvää. Toisaalta, älylaitteiden hyötykäyttö onkin täysin eri ilmiö kuin addiktiivinen plaraaminen. Koska rajanveto voi olla haastavaa subjektiivisesti ruuduton päivä voi kuitenkin tuoda tämän hyvin havainnollistettua myös itselle.

Aion itse kokeilla ruudutonta päivää käytännön syistä ensi viikon maanantaina havainnoidakseni sen tuottamaa tunnelmaa. Se miten vaikeaa ruuduista on luopua päivän ajaksi, herättelee todennäköisesti melkoisesti. Kuka tulee mukaan?

Ruudun takaa.jpg

 

Valmiiseen pöytään

Toisen laittama ruoka maistuu aina paremmalta. Omat kokkaukset eivät oikein innosta, kun ruokaa tulee valmistamisen aikana jotenkin jo liikaa haisteltua ja katseltua. Ruoan idea ikäänkuin ehtii jo väljähtyä? Toisen tekemä ateria säilyttää riittävän arvoituksellisuutensa ja maistuu erityisen hyvälle. Valmiin aterian äärelle pääseminen on harvinaista herkkua, jota osaa arvostaa sen osuessa kohdalle.

Rakastan leipomista, mutta ruoan laittaminen arkena on useimmiten välttämätön paha. Ja ruoanlaittohommaahan riittää, sillä Kuopukselle ei valmisruokaosastolta löydy oikeastaan mitään syötävää pakasteranskalaisia lukuunottamatta, ja niiden syömäkelpoiseksi määrittelystä voi olla montaa mieltä. Ruokaa on siis jaksettava veivata aina ja miten väsyneenä tai kyllästyneenä hyvänsä, kun valmispinaattilettuoptiota ei ole.

Ruokavalion ollessa niinkin rajattu kuin Kuopuksella tällä hetkellä on, ei voi tietenkään olettaa, että hänelle sopivaa syötävää olisi useinkaan saatavilla kodin ulkopuolella liikuttaessa. Olemmehan itsekin usein sekaisin allergiaselvittelyiden suossa ja ruoka-aineita tuntuu tippuvan pois yrityksenä saada toisia takaisin, eli lasta oireettomaksi, jotta luotettava altistaminen olisi mahdollinen. Siksipä ruoalla on nähdäkseni liiankin iso ja useimmiten stressaava sävy arjessamme. Sopivien ja sopimattomien, täyspainoisten, puhtaiden ja vielä maisuvien ruokien miettiminen aiheuttaa melkoisesti päänvaivaa. Ja rehellisyyden nimissä, usein uunissa paistuvat ne ranskalaiset.

On täyttä juhlaa päästä aterioimaan valmiiseen pöytään. Erityisen upea on tilanne, jossa läheinen on ottanut asiakseen kysellä mitä lapsostemme ruokavalioon sisältyy ja valmistanut tämän mukaisen aterian. Se on yksinkertaisesti mahtavaa. Eilen viimeksi pysähdyin jälleen pohtimaan yhdessä syömisen merkityksellisyyttä palatessamme isänpäivän sukuloinnilta. Palauduimme reissulta erittäin hyvin syöneinä ja ylläpidettyinä, kuten aina. Kiitos maailman ihanimman Maalaiskummilan ja Vaarin, kotona iltapalalla nautittiin vielä Vaarin kalastamaa kuhaa ja Kummin Esikoisen kanssa leipomia maidottomia, luontaisesti gluteenittomia ja maissittomia karjalanpiirakoita. Voi onnen päivää!

Tähtihetkiä on myös se kun Ukki, ken ei ennen ikinä laittanut ruokaa, on opetellut tekemään koko perheelle sopivia herkullisia ruokia, jotka odottavat höyryävän lämpiminä rämpäistessämme paikalle väsyneinä ja nälkäisinä. Tai se kun äitini vaatii kylään junalla tullessaan tuoda toisesta kaupungista asti laukussaan raahaten valmiiksi tekemäänsä ja pakastamaansa ruokaa. Ja marjoja. Ja mehuja. (Mummilaan kokkauksien äärelle pääseminen on vielä kokonaan oma lukuna – hän on nimittäin jokseenkin taitava ruoanlaittaja.)

Arvostankin näitä läheisten järjestämiä ”valmiiseen pöytään” hetkiä suuresti paitsi niiden konkreettisen avun ja ilon vuoksi, myös siksi, että koen ne välittämisenä osoituksina. Ruoka on niin paljon muutakin kuin vain polttoaine. Yhdessä syömisellä on valtavan iso emotionaalinen merkitys nimenomaan jakamisen ja yhteisyyden kannalta. Kun joku näkee vaivaa tehdäkseen yhdessä nautittavan aterian se on aidosti merkityksellistä ja lämmittää mieltä pitkään. Juhla-ateria voi olla vaikka kauniisti aseteltuja hedelmiä – hetken taika on siinä että ne nautitaan yhdessä.

Viime kesänä Muumimaailmassa vieraillessamme muutenkin mainioksi elämykseksi osoittautuneen teemapuiston ehdoton ja odottamaton kohokohta äiti-ihmiselle oli myös ruoka-aineallergisille vaihtoehtoja sisältänyt Mamman Keittiön buffet ja huolelliset merkinnät ruokien sisällöistä. Hyvä etten itkenyt ilosta valitessani järkevää ja lapselleni sopivaa lämmintä ruokaa linjastosta. Teki mieleni huutaa, että ”tajuatteko ihmiset, että tämä perunamuussi on tehty RIISIMAITOON?!?” En ihan voi mennä takuuseen, etten onnespäissäni niin tehnytkin.

Screen Shot 2016-11-14 at 15.34.15.png
Kuvankaappaus Muumimaailman sivuilta

Ajantaju

Miltä aika tuntuu? Kesällä sain käydä kiinnostavan keskustelun ystäväni kanssa hänen hyvin voimakkaasta suuntavaistostaan ja kokemuksellisesti merkittävästä tarpeestaan hahmottaa oma fyysinen sijaintinsa aina mielessään ikään kuin kartalla suhteessa tiettyihin kiintopisteisiin. Uskoisinpa, että tässä on jotain samaa kuin ajantajussa ja tarpeessa hahmottaa missä kellon ajassa milloinkin mennään, vaikka tiedolla ei juuri silloin olisi relevanttia merkitystä.

ajantaju2

Toimintaterapiassa aikaan ja paikkaan orientoitumisesta puhutaan usein mielenterveyden ja erilaisten neurologisten tilojen yhteydessä. Ajantajun tavoitteellista ja hetkellistä menettämistä edustaa kunnon flow-tilaan pääseminen tai esimerkiksi meditaatio. Hetkellinen ja tarkoituksellinen ajantajun menettäminen on siis miellyttävä ja täysin eri asia kuin esimerkiksi sairauden aiheuttama häiriö orientaatiossa, jonka täytyy olla kokemuksena usein hyvin ahdistava. Käykö teille esimerkiksi joskus niin, että heräätte hyvin syvästä unesta johonkin ulkoiseen tekijään, ettekä meinaa millään saada kiinni siitä missä, miksi ja miten teidän pitäisi olla? Kamala tunne.

ajantaju

Ajatus ajasta heräsi taas kun kelloja siirrettiin talviaikaan. Pelkäämme aina aamuvirkkujen lapsiemme rytmien sotkeentuvan niin, että lopulta päädymme heräämään neljältä aamuyöllä, mutta ihmeen kaupalla rytmit yleensä ovat tasoittuneet hyvin nopeasti perinteiseen kello viiden-kuuden aikoihin ylös rytmiin. Mystistä on kuitenkin, että vaikka laittaisimme lapset nukkumaan seitsemältä tai kymmeneltä illalla, he punkevat ylös kukonlaulun aikaan. Miksi?

Terveyskirjaston artikkelissa Vuorokausirytmi ja unen säätely todetaan, että vuorokauden ajan hahmottamisessa osansa on sisäisellä hermostollisesti säädellyllä systeemillä (sirkadiaaninen järjestelmä) ja homeostaattisella säätelyllä:

 Jotta keskuskellon toiminta olisi täsmällistä, on sen saatava säännöllisesti aikamerkki. Luonto tarjoaa monenlaisia signaaleja, joita sisäinen kello voi tarvitessaan käyttää käyntinsä tahdistamiseen. Aikamerkit voivat tulla myös kehon sisältä. Ulkoisista tahdistajista voimakkain on valon ja pimeän vaihtelu. Päivän ja yön vuorottelu on ihmiselle luontevasti voimakas aikamerkki, jonka perusteella kehon keskuskello voi päivittäin tahdistaa toimintansa. Muita aikamerkkejä sisäiselle keskuskellolle ovat muun muassa yksilön tietoisuus ajasta, säännölliset aterioinnit sekä rutiininomaiset heräämis- ja nukkumaanmenoajat aamulla ja illalla.

Tämä selittää sen, miksi pienenkin vauvan kohdalla toistuvat rutiinit ovat tärkeitä. Ne tuovat paitsi ennakoinnin tunnetta myös antavan lapsen ”keskuskellolle” vihjeen siitä, milloin lapsen on (olisi) aika nukahtaa. Lapsen kyky hahmottaa ajan käsitettä abstraktisti alkaa kehittyä kunnolla ilmeisesti vasta kouluiässä. Miten lapsi tätä ennen hahmottaa aikaa? Pieni lapsihan elää täysin ja täysillä hetkessä. Tulevaisuudessa odottavat asiat täytyy konkretisoida, jotta lapsi kykenee hahmottamaan mistä on kysymys. ”Mummi tulee, kun olet nukkunut kaksi yötä.”

Apuna ajan hahmottamisen opettelussa, rutiineiden ylläpitämisessä ja tulevista asioista puhumisessa voi muuten käyttää esimerkiksi mainioita Mun viikko ja Mun päivä – magneetteja. Meillä Mun päivä – magneetteja on käytetty esikoisen kanssa ja nykyään kaavailtu käytettävän niin, että viikkorutiini on laitettu esikoisen aktiviteetteja ajatellen ja päivän aktiviteetit valitaan kuopuksen kanssa isommista Mun päivä – magneeteista lähinnä keskittyen rutiinien sijaan päiväkohtaisesti kivaan tekemiseen.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Miten vaikeaa tämän totaalisen hetkessä eläjän sielunmaisema onkaan muistaa, kun aikataulu painaa päälle ja pieni tutkimusmatkailija ihastelee hienoja keppejä/ lehtiä/ roskia/ lätäköitä/ lunta/ kiviä/ lintuja, bongailee hyviä kiipeilypaikkoja ja ei vain yksikertaisesti kykene liikkumaan paikasta A paikkaan B, sillä elämä on aivan liian mielenkiintoista ja tutkittavaa riittää.

Kun siinä tuskissaan alkaa vaikeroimaan ja äyskimään, että nyt kuhniminen seis me myöhästymme, mitä se oikeastaan tarkoittaa lapselle? Ja viedäänpä ajatusta hieman pidemmälle: missä me oikeastaan olemme, kun olemme myöhässä?

perheesta_kuvitus2

Noin vuosi sitten Helsingin Sanomien tiedeosiossa oli ajasta Marcus Chown artikkeli, joka teki fysiikasta mitään ymmärtämättömäänkin ihmiseen vaikutuksen mielenkiintoisuudellaan. Artikkelissa todetaan, että ai­ka ei ole si­tä, mi­tä me ku­vit­te­lem­me sen ole­van, se ei liiku eteenpäin tai taaksepäin, mutta on valon nopeuden vuoksi sidoksissa välimatkaan:

And­ro­me­da-ga­lak­si, etäi­sin pal­jain sil­min näh­tä­vis­sä ole­va koh­de, nä­kyy sel­lai­se­na kuin se oli esi-isiem­me pys­ty­ih­mis­ten us­kal­tau­tues­sa en­si ker­ran Af­ri­kan sa­van­neil­le 2,5 mil­joo­naa vuot­ta sit­ten.

It­se asias­sa me eläm­me maail­man­kaik­keu­des­sa, jos­sa on nel­jä ai­ka-ava­ruu­den ulot­tu­vuut­ta. Ku­kin ai­ka-ava­ruu­den nel­jäs­tä ulot­tu­vuu­des­ta on luon­teel­taan ava­ruu­del­li­nen. Se tar­koit­taa, et­tä ai­ka-ava­ruus on kar­tan luon­tei­nen, to­ki ne­li­ulot­tei­sen kar­tan, mut­ta kar­tan kui­ten­kin. Ja ai­van ku­ten New York, Los An­ge­les ja Grand Ca­nyon ovat si­jain­ti­paik­ko­ja maa­pal­lon kar­tal­la, ovat al­ku­rä­jäh­dys, Maan syn­ty ja maail­man­kaik­keu­den lop­pu­mi­nen paik­ko­ja ai­ka-ava­ruu­den ne­li­ulot­tei­sel­la kar­tal­la.

Sa­maan jouk­koon kuu­lu­vat kaik­ki elä­mä­si ta­pah­tu­mat. Tä­mä tar­koit­taa Ein­stei­nin mu­kaan si­tä, et­tä men­nyt, ny­ky­het­ki ja tu­le­va ovat kaik­ki ole­mas­sa sa­ma­nai­kai­ses­ti.

Huh. En varmasti ymmärrä tätä aikaulottuvuusasiaa sinne päinkään, mutta koen tuon viimeisen lauseen hirvittävän lohdullisena ajatuksena. Kaikki olemiseni kokonaisuudesta on nyt, menneisyydessä ja tulevaisuudessa. On jotenkin kovin rauhoittava ajatus, että tuleva, menevä ja oleva ovat saman todellisuuden eri kerroksia.

Mitäpä siis, jos lopettaisin kiirehtimisen ei mihinkään ja varaisin esimerkiksi siirtymisiin enemmän aikaa kohdata pienen ihmisen ihmeitä. Kaikki on tässä.

dsc_0440

Suutarin lasten kengät

Olen ammatiltani toimintaterapeutti. Voisi siis olettaa, että meillä askarrellaan ja vähintään huovutetaan joka toinen päivä strukturoidusti ja kehittävällä otteella. Noooooo ei. Itse asiassa lasten kädentaidolliset harrastukset ovat rajautuneet aika tarkalleen muovailuvahaan ja piirtämiseen. Ja muovailupuolikin on vankasti lasten isän toteuttamaa.

askartelu2_perheesta Pienten lasten kanssa askarteluhan voi olla ihanaa, mutta meillä se tapaa eskaloitua enemmän tai vähemmän kaoottiseksi, jos toteutan sitä yksin poikien kanssa. Kolmevuotias on niin valtavan tohkeissaan ja innoissaan, että sählää armottomasti, mutta tahattomasti. Hänen kanssaan askarteleminen kahden on mukavaa, kun ehtii oikeasti vähän ohjaamaan toimintaa ja olemaan läsnä.

Haasteen tälle asettaa pienempi puolitoistavuotias tahtoihminen, aka Demolition Man, ken on sen asteen kaaoksen tuottaja, että askerteluhommissa keskittyminen tahtoo mennä remonttitarpeen minimoimiseen. Tämä sankari nimittäin kun askartelee niin tulosta syntyy, maalit kaadetaan, kynät lentelevät ja auta armias, jos hänen ilmaisuvoimaansa rajoitetaan, niin palautteena on välitön sielua viiltävä kirkuminen.

Hänenkin kanssaan kahden puuhailu olisi helpompaa, kun rajoittaisi esimerkiksi välineiden määrän minimiin ja keskittyisi vain hänen tekemiseensä, mutta toki esikoistakin täytyy auttaa. Eli tämä pienten taitelijoiden simultaanisien tarpeiden kombo tekee toiminnasta hieman ..eh kuormittavaa äidille 😀  Joten ei, meillä ei ainakaan vielä ihan joka päivä kaiveta paskartelupakkia esille.

askartelu4_perheesta

Nostan hattua tässäkin asiassa varhaiskasvatuksen ammattilaisille, jotka hanskaavat ison lauman pieniä ihmisiä maalien äärellä. Miten ihmeessä te teette sen??? Toki tekemisen dynamiikka on aivan eri, kun on ohjaamassa toimintaa ammatillisessa mielessä esimerkiksi terapeuttina. Itse työskentelen kuitenkin elämän ehtoopuolelle ehtineiden asiakkaiden toimintaterapeuttina, eli siinäkään suhteessa en voi verrata omien lasten kanssa touhuilua ammatilliseen kokemukseen.

askartelu6_perheestaPiipahdus Tigeriin tuotti inspiraation yrittää jälleen, sillä tältä reissulta mukaan tarttui  muovailumassaa, itse maalattavia palapelejä ja läikkymättömiä sivellinkuppeja muutamalla lantilla. Kotona kaulin muovailumassasta levyn, josta tein muotilla pyöreitä ”kolikoita” esikoisen avustamana sekä muutaman isomman levyn. Massa oli seuraavana päivänä maalattavan kuivaa, joskin paksummat laatat ottavat enemmän aikaa kuivuakseen kokonaan.

askartelu_on_perheestaLapset maalasivat pyörylöitä vesiväreillä. Tässä uudet sivellinkupit osoittautuivat niin kiinnostaviksi, että he olisivat halunneet maalata vain siveltimien puhdistusvedellä. Seuraavalla kerralla täytyykin siis sekoittaa värit suoraan purkkeihin. Maalaaminen toteutettiin aamulla kätevästi ennen aamupesuja, niin että kun värisessioista oli selvitty, marssitin pojat suoraan kylpyyn. (Ammeesta voi erottaa edelleen sinisen häivähdyksen.) Kuopus maalasi vaippasiltaan ja tämä oli varsin toimiva valinta hänen mm. kaataessa yhden sivellinpurkeista ylösalaisin päälleen.

askartelu7_perheestaIsompiin laattoihin ja palapeliin painoimme poikien kämmenten jäljet. Pienemmistä pyörylöistä on tarkoitus tehdä jääkaappimagneetteja, jahka jostain onnistun löytämään irtomagneetteja. Ja hei, jos maalaushommat eivät vielä innosta, massaahan voi värittää myös vaikkapa tusseilla!

Ps. Lisää askerteluvinkkejä isänpäivään löydät esimerkiksi Emilian aitta DIY-blogista!

askarelu3

Allergiaystävällinen joulukalenteri

Joulukalenteri on vähän samankaltainen tuikitärkeä turhake kuin vappupallo. Molemmat ovat merkittäviä hankintoja vuoden kierrossa ja niiden kohdalla intoudun itsekin muistaen lapsuuden ilon kyseisistä artikkeleista. Omaksi lapsuuden suosikikseni muistan maatila-joulukalenterin, josta luukkujen takaa löytyi muovisia eläinfigureja. Aivan mahdottoman hienoa. Tämä oli 90-luvun alkupuolta, joten silloin nämä leluilla täytetyt joulukalenterispektaakkelit eivät kaiketi olleet niin yleisiä kuin nykyään.

Jos lapsia on perheessä useita, voi karmean hintaisten lelukalentereiden hommaamisen kustannukset nousta kohtuuttomiksi. Esimerkiksi Tiger myy varsin huokeaan hintaan luukkukalenteria, jonka saa täyttää mielensä mukaan. Facebookin kierrätysryhmistähän voi tiedustella, jospa ihmisillä pyörisi nurkissa pientä tilpehööriä, josta haluaisivat luopua suklaalevyä tms pientä korvausta vastaan.

Suklaakalentereiden ollessa kaiketi normi nykypäivänä, tämä nostaa monessa ruoka-aineallergiaperheessä kysymyksen mistä löytää kaiketon kalenteri. Viime vuonna allergista kuopusta imettäessä olin imetysdieetillä ja testasin itse Ruohonjuuresta löytämääni Moo Free – suklaakalenteria. Oli oikeasti tosi hyvää suklaata, joka pesee heittämällä peruskalentereiden maidolliset versiot. Nykyään kyseistä kalenteria saa kuulemani mukaan myös isoimmista marketeista, mutta ainakin luontaistuotekaupoista tai niiden verkkokaupoista tuotetta on saatavilla joka niemen notkoon. Tuotteen ainesosalista on ilahduttavan lyhyt, joten tämä todennäköisesti sopii useimmille herkkusuille.

Koska pojat ovat vielä sen verran pieniä, ei jokapäiväinen (aamuinen?) suklaan syöminen tunnu oikein hyvältä idealta. Kovana Muumien ja kirjojen ystävänä intouduin itse kun näin marketissa massiivisen Muumikirjajoulukalenterin. Pojat puolestaan sekosivat Lego-kalenterin nähdessään, mutta pieniä osia sisältävät kalenterit eivät tule vielä tukehtumisriskinkään vuoksi kyseeseen (etteinytvaansattuismitään).

piu-ja-ormo4

Lopullinen ostopäätös syntyi kun törmäsin Ipanaisella mainioon Piun ja Örmön joulukalenteriin, jota esimerkiksi Oodia verkkokaupassa kuvaillaan seuraavasti:

Joulukalenterin tehtävävinkit toimivat inspiraationa vanhemmille joulukuun puuhia miettiessä. Se kannustaa nauttimaan joulusta ja jouluvalmisteluista lapsen kanssa ja perheenä. Yhdessä tekemällä ja kokemalla, sekä rakentamaan yhdessä omia jouluperinteitä. Tehtäväkortit muodostavat palapelin ja jouluaattona niistä voi rakentaa yhden suuren kuvan. Pakkaus sisältää 30 tehtävävinkin lisäksi 24 tehtäväkorttia, joulutarinan, 24 tarraa, 24 värityskuvaa ja joulukalenterin ripustusvälineet.

piun-ja-ormo3

Kalenterista löytyy vielä hieman nihkeänlaisesti tietoa Googlettamalla, mutta jostain muistaisin nähneeni, että materiaali on ainakin suunniteltu ja painettu Suomessa. Joka tapauksessa – tässä on taatusti allergiaystävällinen ja krääsävapaa joulukalenteri, joka ohjaa touhuamaan ja valmistelemaan joulua yhdessä. Aivan mahtavaa. Kaiken lisäksi kalenteri on ainakin omaa esteettistä silmääni miellyttävä.

piu-ormo

Meillä on muutto kuun vaihteessa ajankohtainen, joten enpä malta odottaa että saan tämän uuteen asuntoon viriteltyä ja pääsemme puuhastelemaan poikien kanssa. Muuttorumban tietäen saattaa hetki mennä, että puuhailuhin liikenee aikaa, mutta onneksi kalenterin tehtävät voi ajoittaa oman mielensä mukaan. Ei siis mitään piparinpaistosessioita joulukuun ensimmäisiin päiviin ;D

 

Talvipukeutumisesta

Talven rysähtäessä niskaan sääala tuntuu niin järkyttävän kylmältä (kyllä, -2°C voi tuntua järkyttävän kylmältä), että kaupunkihepeneillä voi nakata pulua. Voi kunpa aikuisten toppahaalarit tulisivat muotiin. Joka vuosi uhkailen hankkivani pilkkihaalarin, mutta vielä ei ole pokka riittänyt. Jospa tänä vuonna?

Kuulun valitettavasti niihin ihmisiin, joiden termostaatissa ei ole paljoa joustovaraa, eli saman tien kun lämpö laskee alle 20°C varpaani alkavat sinertää. Perheytyminen onkin tuonut karderoobiini vaatekappaleen, joka muutamia vuosia sitten olisi ollut nähdäkseni lähinnä vitsi. Tänään tervehdin toppahousuja, vedän ne jalkaani lämmöstä nauttien ja piut paut välitän siitä miten lihavalta, luovuttaneelta tai kotiäidiltä näytän. Arvatkaa kiinnostaako enää? Ei. Lämpö kiinnostaa. Ja mukavuus. Lämpö = mukavuus.

Kylmä.jpg

Toppahousuissa taivaltava kokonaisuuteni arvostaa myös Icebug-kenkien pitoa niin myös lämpöä. Ne ovat hurjan lämpimät kengät! Icebugeihin minut pakotti äitini odottaessani kuopusta. Oli ilmeisesti aivan varma, että kaadun mahalleni talvella kerrostalon kokoisena esikoisen perässä lyllertäessäni. Minulla oli vasta toppahousukansaan liittymisessä sulattelu kesken ja jo iskettiin nastakengät käteen. Hyvästi minuus. Ja kuten usein käy, äiti oli oikeassa. Hyvät kengät. Paljon miellyttävämpi myös ilman sitä valtavaa mahaa säntäillä jäisillä pihoilla lasten perässä, kun kengissä on pitoa.

Yhtäkaikki, vilunarka herkkähipiäinen kokonaisuuteni vihaa paksuihin talvitamineisiin ahtautumista kerros kerrokselta. Siksipä paksun toppakerroksen päälle nykäiseminen säästää kerrostamisen aikaa ja vaivaa (sitä iloa kun riittää jälkikasvun osalta kylliksi). Tuottamamme ihmistaimet ovat valitettavasti perineet äitinsä heikon kylmän keston ja erityisesti esikoinen suorastaan tärisee kylmästä välittömästi kovemmalla pakkasella, vaikka kuinka olisin mielestäni ampunut varustuksen suhteen yli. Tässä ei siis auta muu kuin turvautua paitsi siihen toppaan, niin myös sen alle tulevaan huolelliseen kerrostukseen. Seuraavassa jaan ennenkaikkea perimätietona tai muuten sattumanvaraisesti kertyneen tietouteni toimivista viluisten lasten pukemistavoista.

Ensimmäinen kerros

Ehdottomasti tärkein nyrkkisääntö on: villa suoraan iholle. Villa hengittää, lämmittää ja vie kosteutta iholta. Villakerrastoja tehdään silkkivillaisina ja pehmeästä merinovillasta, jotka laadukkaina ja huolellisesti hoidettuna (ei kutistuneina) eivät kutita.  Talvitamineiden hommaamisessa kannattaa panostaa laatuun määrän sijaan.

perheesta_villavaatteet3
Ohut villainen lämpösukka paksujen villasukkien alle. EI PUUVILLAA!!!

Myös villavaatteiden hoitamiseen kannattaa kiinnittää huomiota, jotta ne kestävät hyvinä käyttäjältä toiselle. Villavaatteet kannattaa oman kokemukseni mukaan pestä lähes aina käsin. Erityisesti Ruskovillan luomulaatuiset ohuemmat vaatteet ovat herkkää sorttia. Villavaatteille riittää yleensä tuuletus puhdistukseen, eli vesipesua vain vaatteiden todella likaantuessa! Silloin tahrat kannattaa poistaa sappisaippualla ja vaatteet pestä esimerkiksi Sonettin villan ja silkinpesunesteellä.

Luottovaatteitamme erityisesti lapsen iholle tulevaan ensimmäiseen kerrokseen on Ruskovillan silkkivillainen kerrasto. Myös Polarn O. Pyretiltä muutama vuosi sitten ostamani merinovillainen kerrasto on edelleen erinomaisessa kunnossa, vaikka olen sen pessyt epähuomiossa muun pyykin seassa ja sitä on käytetty ahkerasti muutamaa kesäkuukautta lukuunottamatta lähes jatkuvasti molemmilla lapsilla. Erinomainen sijoitus!

villavaatteet_perheesta2
Ruskovillan merinovillainen kypärämyssy ja lapaset

Ruskovillan silkkiset ja villaiset kypärämyssyt ovat lyömättömiä lämmittäjiä. Aina paleleville käsille toimivat rukkasten alle puettavat merinovillaiset lapaset. Myös merinovillainen tuubihuivi on superkäytännöllinen vaatekappale: se toimii niin kypärämyssynä kuin huivina tilanteen mukaan ja sen peittävyyttä voi säädellä sään vaihdellessa. Merinovillaisia tuubihuiveja saattaa löytää yllättävän edullisesti isoista marketeista.

Toinen kerros

Kerraston päälle voi pukea esimeriksi villaisen haalarin, tai miksei esimerkiksi villatakin ja damaskit. Lempivillahaalarini on luhtikyläläisen Sirpan kotikutomon valmistama Pyry-merkkinen villahaalari (haalarit alla olevassa kuvassa oikealla), jotka lämmittävät jo pelkästään mahtavan retrohenkisellä suloisuudellaan. Haalarit istuvat hyvin lapsen päälle ja sallivat vielä seuraavan kerroksen lisäämisen. Villahaalarin päälle lisättävänä kerroksena viluisella esikoisellamme toimii kovalla pakkasella fleecehaalari, mutta miksei myös toinen villainen haalari olisi hyvä. Esimerkiksi Kivatilta ja Ruskovillalta löytyy paksumpaa villahaalaria (kuvassa vasemmalla).

villavaatteet_perheesta
Mummin kutoma villatakki ja damaskit, isomummon kutomat villasukat

Nahkarukkaset ovat omasta mielestäni talvihanskojen aatelia. Ne pitävät tuulen, ovat ehdottoman lämpimät ja oikean kokoisina, eli riittävän napakoina sallivat hyvin ulkotouhuilun eivätkä ole kömpelöt pienenkään lapsen kädessä. Kovilla pakkasilla talvirukkasiin täytyy kuitenkin mahtua sisälle merinovillainen lapanen. Esimerkiksi vanhat kunnon Elsa Pitkäset on helppo pukea lapastenkin päälle. ReimaTecin vedenpitävät rukkaset toimivat myös märemmällä kelillä pitäen kädet kokemuksemme mukaan lämpiminä ja kuivina. Myös kirpputorilta löydetyt ReimaTecit ovat pitäneet veden esimerkillisesti. Tänä vuonna otimme testiin Didriksonin talvirukkaset ja -hatun esikoisella, mutta näistä emme ole ehtineet vielä saamaan kokemustietoa kovilta pakkasilta.

perheesta_rukkaset

Kolmas kerros

Päällimmäisen kerroksen suhteen tärkeintä lienee, että teknisiä ominaisuuksia omaavia ulkovaatteita pesee mahdollisimman vähän ja harvoin, jotta ominaisuudet eivät kärsi. Pyyhi lika märällä pyyhkeellä ja pese vasta kun on todella pakko. Parhaat haalarit ovat törkeän kalliita, mutta sesonkien päätyttyä alennusmyynneistä tai kirppareilta voi tehdä löytöjä, joihin tavallisella kuolevaisellakin on varaa. Jos vesipilariarvo on muisto vain ja haalari imee vettä kuin sieni – ainahan sitä on kurahousut keksitty. Laadukas haalari todennäköisesti lämmittää ja hengittää edelleen.

dsc_0620

Hyvän haalarin valitseminen riippuu esimerkiksi lapsen ruumiinrakenteesta. Meidän rotevatekoista esikoistamme on kaikkine vaatekerroksineen aivan turhaa yrittää änkeä esimerkiksi Molon haalariin. Reiman, Polarn O Pyretin ja Ticketin haalarit toimivat hänen varteensa parhaiten. Edullisemmista talvivaatteista liputan hinta-laatusuhteiltaan positiivisesti yllättäneiden KappAhlin Kaxs Proxtec puolesta. Niitä kannattaa väijyä alennusmyynneistä ja löytää lapselleen oikeasti hyvä ulkoiluvaate edullisesti.

ReimaTec.JPGTänä vuonna kuopuksella on käytössä alennusmyynnistä bongattu ihana ReimaTecin haalari, jonka tekniset ominaisuudet vetävät äidin suupielet ylös. Saa kuopuskin joskus ylleen jotain ihan uutta 😉

perheesta_tepsut

Ja sokerina pohjalla: Tepsut. Yksinkertaisesti rakastan näitä kenkiä. Kengät valmistetaan Suomessa, materiaali on nahkaa, lämpövuori talvikengissä villaa. Kengät hengittävät, eli eivät hiosta lämpimämmälläkään kelillä, pitävät kosteutta ja ovat lämpimät paukkupakkasilla. Nauhojen ja sivussa olevan vetoketjun ansiosta ne on helppo säätää lapsen jalkaan istuviksi, pukea ja riisua. Reilu kotimainen talvimitoitus ottaa huomioon villasukkavaran. Pohja on joustava ja pitävä. Mitä muuta voi toivoa pienen ihmisen kengältä? Kohtuullista hintaa! Tepsuja myydään Hollolassa sijaitsevassa tehtaanmyymälässä noin 50-60€ hintaan, riippuen koosta ja mallista. Postitettaessa hintaan lisätään postituskulut. Kenkäparin hinta jää kuitenkin selvästi alle isojen merkkien Goretex-kenkien, joita marketit pursuavat. Täydelliset talvikengät ovat siis kaiken lisäksi kohtuullisen hintaiset.

No niin. Hiki valukoon pukijan selästä – taisteluun!